Valheen paljastaja | Lööppi 2/2026

Teksti Ilmo Ilkka | Kuvat Pekka Holmström

Viimeistään Venäjän käynnistettyä täysimittaisen hyökkäyssotansa Ukrainaa vastaan nousi monissa toimituksissa villien väitteiden ja sosiaalisessa mediassa leviävän materiaalin verifiointi heilahtamalla tärkeysjärjestyksessä kärkisijoille.

Näin tapahtui myös Ylessä, johon perustettiin viime vuonna oma verifiointitiimi. Viisihenkiseen tiimiin palkattiin yhdeksi toimittajaksi Satu Helin, jonka tausta on ulkomaan- ja datatoimittajuudessa. Verifiointitiimin muut jäsenet ovat tuottaja Ville Juutilainen, toimittaja Johanna Vehkoo, vastaava tuottaja Jenni Virtanen sekä toimittaja Henrik Wacker.

Helin opiskeli datajournalismia Columbian yliopistossa New Yorkissa lukuvuonna 2019–2020 Helsingin Sanomain Säätiön stipendiaattina.

– Data on kiinnostanut minua aika lailla jo ihan työurani alusta asti. Koen, että ulkomaantoimittaja kilpailee helposti kansainvälisten medioiden kanssa samoista aiheista. Herää kysymys, millä niitä vastaan kilpaillaan, kun Suomesta käsin ei niin vain lähdetä kaveeraamaan Zuckerbergin naapureiden kanssa.

Vastaus löytyy datasta. Se asettaa lähtökohtaisesti kotimaiset ja ulkomaiset, isot ja pienet mediat samalle viivalle.

– Datajournalismilla ei ole niin paljon tekemistä sen kanssa, keitä tunnet ja keitä voit aktiivisesti tavata livenä. Ennemmin siinä on kyse kyvystä löytää ja yhdistellä asioita.

Kun Helin palasi Ylelle Columbia-vuotensa jälkeen, hän työskenteli datajournalistina ulkomaanosastolla. Pian tämän jälkeen Venäjä aloitti hyökkäyssotansa Ukrainaan ja avoimiin lähteisiin perustuva tiedonhankinta eli OSINT (open source intelligence) -työskentely nousi entistä tärkeämmäksi toimintatavaksi.

OSINT-työskentelyn merkitys toimituksissa on vain kasvanut, kun eri puolilla maailmaa syttyy sotia ja konflikteja. Samalla monet hallitukset, ryhmittymät ja muut toimijat ovat estäneet riippumattomia journalisteja raportoimasta konflikteista tapahtumapaikalta.

– OSINTin avulla voimme kertoa tapahtumista, vaikka emme olekaan paikan päällä.

Ei mitään salatiedettä

Vaikka Helinin opiskelu Columbian yliopistossa syvensi datajournalismin osaamista, sivuttiin opinnoissa OSINT-teemoja vain pintapuolisesti. OSINT-osaamisensa hän on hankkinut enimmäkseen omatoimisesti kollegoilta kyselemällä ja tutkimalla lähteiden käyttöä itsenäisesti.

– Ei sitä hirveästi opeteta missään kouluissa, eikä siitä ole juurikaan olemassa valmiita käsikirjoja. Lisäksi työkalut muuttuvat jatkuvasti.

Käytännön tasolla Helinin käyttämät verifiointityökalut eivät ole ihmevekottimia, joiden nappia painamalla saisi heti tietää kuvan, videon tai väitteen todenmukaisuuden sekä kontekstin. Ylellä käytetyt työkalut ovat kovin tavallisia ja tuttuja, sellaisia kuin käänteinen kuvahaku sekä Google Earth ja Google Maps.

Näiden lisäksi Helin tarkastelee myös kuva- ja videomateriaalien metatietoja. Niidenkin hyödyllisyys ja saatavuus kuitenkin vaihtelevat suuresti, sillä sosiaalisen median palvelut usein poistavat metatiedot.

– Jonkin verran olemme kokeilleet myös tekoälyllä tuotetun materiaalin tunnistuspalveluita. Ne eivät kuitenkaan ainakaan vielä ole olleet riittävän luotettavia.

On yhtä tärkeää todistaa jonkin olevan aito kuin jonkin olevan valhetta.

Tekoäly nostaa todistuskynnystä

Tekoälyn käytön helppous on Helinin mukaan tuonut uuden valtavan haasteen verifiointityöhön. Työkalut ovat kaikkien saatavissa, ja niiden avulla tuotetulla sisällöllä voidaan rahastaa monin eri tavoin.

– Alustat eivät hillitse tätä, vaan ennemminkin agitoivat ja rohkaisevat sen käyttöä maksamalla materiaalin tuottamisesta tai levittämisestä. Esimerkiksi nyt on ollut kannattavaa tehdä tekoälysisältöä Intiasta ja Pakistanista käsin. Digijättien maksamat korvaukset ovat suurempia matalan elintason maissa.

Tekoäly saattaakin Helinin arvion mukaan avata toimittajien eteen sudenkuopan: se, että jokin sisältö todistetaan vääräksi, ei yksinään riitä. Olennaisempaa on monesti selvittää, miksi joku on halunnut tehdä väärää sisältöä, kuka siitä hyötyy ja ketkä sitä tekevät.

– Pelkkä todenmukaisuuden tai valheellisuuden selvittäminen ei vastaa näihin tärkeimpiin kysymyksiin journalistisesti.

Tekoäly on lisäksi demokratisoinut kierolla tavalla propagandamateriaalin tuottamista. Valtiollisten toimijoiden rinnalle on noussut lukemattomia pieniä tekijöitä, joilla voi olla tai olla olematta yhteyksiä perinteisempiin propagandisteihin.

Samalla todistelukynnys jonkin asian todenmukaisuuden todistamiseksi on Helinin mukaan kasvanut, eikä merkkejä sen madaltumisesta ole näkyvissä.

– Tekoälysisällön määrä johtaa siihen, että on yhä vaativampaa sanoa jonkin videon tai kuvan olevan aito. Pitää muistaa, että on yhtä tärkeää todistaa jonkin olevan aito kuin jonkin olevan valhetta. Journalismilla on tässä mielestäni iso haaste edessään.

Uskalla kertoa epävarmuuksista

Lukijoille pitää Helinin mielestä mukaan uskaltaa kertoa avoimesti, miten jokin aineisto on todennettu oikeaksi tai vääräksi. Tärkeintä on avata mahdollisimman paljon omaa päättelyketjua ja korostaa, ettei ole vain yhtä todistetta valheellisen tai todenmukaisen sisällön puolesta.

Ei siis välttämättä riitä, että toimittaja kertoo esimerkiksi paikantaneensa jonkin videon kuvauspaikan.

– Koska esimerkiksi tekoälyllä on mahdollista tuottaa aidon näköisiä kuvia oikeista maantieteellisistä paikoista, pelkkä paikannus ei aina kerro mitään siitä, onko kuva aito. Mielestäni tällä hetkellä on havaittavissa hiukan geopaikannusharhaa. Siis sitä, että koska löysin tämän kyseisen videon paikan kartalta, siinä kuvattava asiakin on tapahtunut.

Silkan paikannuksen sijaan Helin suosittelee etsimään useita, parhaimmassa tapauksessa erilaatuisilla kameroilla kuvattuja sisältöjä samasta tapahtumasta.

Yhtenä totuudellisuuden mittarina voidaan pitää sitä, että paikalliset mediat ulkomailla ovat uutisoineet tapahtumasta. Helinin oma nyrkkisääntö on, että mitä paikallisempi, sen parempi.

Toimittajilla pitää olla myös uskallus sanoa, jos jonkin materiaalin todenmukaisuudesta ei ole varmuutta. Yleisölle pitää Helinin mukaan kertoa, mitä tiedetään varmasti ja mitä ei.

Valheen todentaminen valheeksi on Helinin mukaan helpompaa kuin totuuden vahvistaminen paikkansa pitäväksi, minkä lisäksi todisteiden esittäminen jutussa on luonteeltaan tiiviimpää.

– Kun yrität selittää, miksi jokin asia on totta, se vaatii monesti enemmän työtä ja tilaa jutussa. Ihmiset ovat tekoälyn vuoksi todella epäluuloisia, heitä on yhä vaikeampi ja vaikeampi vakuuttaa siitä, että jokin asia on totta.

Tällä hetkellä on havaittavissa hiukan geopaikannusharhaa.

Digijätit vastuuseen

Vaikka terve epäluuloisuus on hyväksi, Helin muistuttaa koordinoidun disinformaation yhtenä tavoitteena olevan sen kasvattaminen haitallisiin mittasuhteisiin.

Hänen mielestään toimitukset eivät ole riittävästi vaatineet digijättejä vastuuseen väärän tiedon levittämisestä.

– Hirvittää ajatus siitä, että olemme kultalautasella tarjoilleet ihmisille ajatuksen, ettei mikään ole totta.

Luottamuspelissä häviäminen tulisi Helinin mukaan olemaan katastrofaalista. Onkin outoa, miten vähän Suomen medioissa keskitytään digijättien toimintaan ja niiden käyttämään valtaan.

– Tiedostetaanko me täällä tällä hetkellä riittävän hyvin se, mikä rooli digijäteillä on disinformaation levittämisessä ja mahdollistamisessa ja millainen vaikutusvalta niillä on arkeemme? Helin kysyy.

– Muistan joskus sanoneeni, että meillä on edelleen toimittajia, jotka tuntevat äärettömän hyvin RKP:n toiminnan ja rakenteet. Kaikki kunnia RKP:lle, puolueet ovat tietenkin tärkeitä, mutta suhteessa siihen, paljonko RKP voi vaikuttaa arkeemme versus paljonko Meta voi vaikuttaa, väli on liian iso.

Ei vain sotia ja konflikteja

Verifiointiimissä keskitytään Helinin mukaan yhtä lailla pitkiin ja reaktiivisiin hankkeisiin.

Kun uutisrintamalla tapahtuu, voi Helin kollegoineen auttaa muita osastoja hakemalla kulmia ja tietoja, joihin uutistoimituksilla ei välttämättä ole resurssiensa takia yhtä välitöntä pääsyä.

– Pidempää selvitystä vaativia hankkeita ovat puolestaan esimerkiksi sosiaalisen median algoritmeihin liittyvät jutut. Meilläkään ei siis ole mitään tyypillistä työpäivää, kuten ei taida olla oikeastaan kenelläkään tällä alalla.

Yleisimmät osastorajat ylittävät avunpyynnöt liittyvät Helinin mukaan videoiden tai kuvien tarkistamiseen. Silloin selvitetään esimerkiksi, onko jokin materiaali tuotettu tekoälyllä tai mikä sen konteksti oikeasti on.

– Jos materiaali ei ole aitoa, ei juttua välttämättä koskaan tehdä. Kaikki tekemämme työ ei siis tule koskaan ulos yleisön silmien eteen. Joskus puolestaan se fakta, että jokin on valetta, on riittävän kiinnostavaa ja siitä kertova juttu tehdään.

Venäläinen taitos paljasti valheen

Yhteydet toimitusten välillä toimivat myös toiseen suuntaan: joskus verifiointitiimi voi pyytää apua muilta osastoilta. Lähtökohtana Helinin mukaan on, että mitä useampi silmäpari tarkastelee aineistoa, sen parempi.

– Ihmisillä on aina omat erityisosaamisalueensa, jotka voivat auttaa verifioinnissa yllättävälläkin tavalla.

Esimerkki tällaisesta erityistaidosta löytyy keväältä. Tuolloin Helin oli mukana tekemässä juttua venäläisestä disinformaatiokampanjasta, jonka mukaan Suomessa viranomaiset olisivat jakaneet ihmisille niin sanottuja drooniohjeita.

– Tutkimme tästä levitettyä videota ja löysimme monia epäilyttäviä merkkejä siitä, ettei ohje ole aito. Lukija antoi julkaisun jälkeen palautetta, että ”hei, hyviä huomioita, mutta paperi on taiteltu venäläisittäin.” Meille ei tullut mieleenkään katsoa juuri tätä osaa videosta. Aina on siis joku, joka katsoo asiaa eri silmällä.

Verifiointitiimissä on Helinin mukaan kiinnostuttu lisäksi erityisesti verkkohuijauksista ja -mainoksista sekä sosiaalisen median ilmiöistä.

– Toisinaan nämä ilmiöt tai somehaasteet eivät olekaan aitoja, niitä vain halutaan kutsua sellaisiksi esimerkiksi myynti- tai markkinointitarkoituksissa.

Nopeat uutistilanteet ruokkivat disinformaatiota

Suoranaisten valheellisten sisältöjen todentaminen potaskaksi on vain yksi osa verifiointia. Joskus eteen saattaa tulla vaikkapa video väkivaltaisesta välikohtauksesta, mutta sen konteksti on jälkikäteen väärennetty. Helin ottaa esimerkiksi Tansanian viimevuotisiin mellakoihin liittyneen videon.

– Sosiaalisessa mediassa levisi video, jonka mukaan protestoijat olisivat valtaamassa lentokenttää. Tarkastelin videon alkuperää, ja melko nopeasti selvisi, että se oli oikeasti muutaman vuoden takaa eräistä hautajaisista eikä liittynyt siis mielenosoituksiin mitenkään.

Tämänkaltaiset tapahtumat, joissa tilanteet muuttuvat nopeasti ja kokonaiskuvaa vasta kootaan, tarjoavat Helinin mukaan otollisen maaperän mis- ja disinformaation leviämiselle. Tällaisia ovat olleet esimerkiksi nuorison niin sanotut Gen Z -mielenosoitukset viime vuonna muun muassa Nepalissa, Marokossa ja Madagaskarissa, jolloin sosiaalinen media täyttyi valtavasta määrästä materiaalia.

Tällöinkin heräsi Helinin mukaan kysymys riippumattomien toimittajien pääsystä tapahtumien äärelle. Koska paikan päällä ei ollut tarpeeksi journalisteja raportoimassa tai heillä ei ollut riittävän syviä yhteyksiä kansainvälisiin uutistoimistoihin, täyttyi eetteri potentiaalisesti valheellisella sisällöllä.

Verifioinnin ytimessä onkin siis työkalujen sijaan toimittajan kyky etsiä ja yhdistää eri datapisteitä. Tämän jälkeen voidaan Helinin mukaan lähteä rakentamaan juttua yleisölle.

Suomalaisten journalistien vahvuutena Helin pitää sitä, että lähtökohtaisesti kaikki ovat sitoutuneet mahdollisimman totuudenmukaiseen uutisointiin. Samaan hengenvetoon hän kuitenkin pohtii, että Suomesta puuttuu tietyssä mielessä yhteinen käsitys siitä, mitä verifiointi tarkoittaa ja miten sitä tehdään.

– Sitten kun on erilaisia toimintatapoja, on se yleisöllekin hankalampaa hahmottaa.

Entä miten Helin itse pitää yllä uskoaan totuuteen? Monet toimittajat kun voivat olla sentään varmoja siitä, että esimerkiksi katugallupia tehdessään heidän jututtamansa ihmiset ovat oikeita ihmisiä eivätkä tekoälyn luomuksia.

– Kyynistymistä pitää välttää viimeiseen saakka. Jos kyynistyt ja ajaudut itse samaan mihinkään ei voi luottaa -mielentilaan, se on tässä ammatissa suhteellisen tuhoavaa. Itse pyrin ajattelemaan aina, että totuudella on väliä ja vaikka kaikki voikin olla valetta, on jokin asia jossain aina totta. ●