Mennään bussilla | Lööppi 2/2026
Jukka Vuorio kokeili, miten toimii bussiyhteys Alajärveltä Saloon.
Varhaisin muistoni bussilla matkustamisesta on vuodelta 1989, jolloin olin viidesluokkalainen.
Odotin parhaan ystäväni kanssa Saloon kulkevaa bussia kotikunnassamme Kiskossa Unionin huoltoasemalla. Päivä ja bussimatka olivat erityisen tärkeitä, sillä lähimmässä kaupungissa eli Salossa järjestettiin vuoden suurin tapahtuma, syksyn suurmarkkinat. Torin täydeltä tivolia, metrilakua ja helppoheikkien humua. Parasta mitä viidesluokkalainen pystyi 80-luvulla kuvittelemaan.
Juuri ennen bussin saapumista tuli vessahätä, ja meidän piti käväistä Unionin vessassa. Tullessamme takaisin huoltoaseman pihaan näimme bussin jo starttaavan kohti maantietä.
– Pysäytä se, mäkin tahdon mukaan! Mulla on rahaa! huusin hädissäni vikkeläjalkaisemmalle ystävälleni.
Hän teki työtä käskettyä. Pääsimme bussilla Saloon.
36 vuotta myöhemmin astuin jälleen Salon-bussiin, mutta en syysmarkkinoiden vaan lehtijutun vuoksi.
Seuraan kirjoittamani jutun tarkoitus oli selvittää, miksi maakuntien bussiliikenne on taantunut niin surkeaksi. Ja voiko asuinpaikkakunnaltani Etelä-Pohjanmaan Alajärveltä vielä tähän maailmanaikaan matkustaa vain linja-autoja käyttäen äitini luo Varsinais-Suomen Saloon?
Henkilöautolla kyseinen 361 kilometrin matka taittuu noin neljässä ja puolessa tunnissa. Bussilla sama reissu osoittautui ”vähän” vaativammaksi. Bussilla pääsee, mutta se vaatii reilut yksitoista tuntia ja viisi eri bussia.
Jutun aloitus tekee selväksi, että tässä jutussa toimittaja on minämuotoisesti läsnä.
Jutun kaksi ensimmäistä lausetta ovat:
”Alajärven ABC:n piha on harmaa ja hiljainen.
Vähän niin kuin minäkin.”
Olen kirjoittanut lehtijuttuja koko kuluvan vuosituhannen ja pitänyt aina paitsi tekijänä myös lukijana jutuista, joissa toimittaja joko itse tekee tai kokeilee jotain tai on muutoin selkeänä kertojana paikalla. Aina se ei ole perusteltua, ja silloin on parempi pitäytyä tavanomaisemmassa kerronnassa.
Pidän toimittajan omasta äänestä journalismissa siksi, että parhaimmillaan se konkretisoi asioita ja toisaalta myös tekee selväksi sen, että subjektiivistahan kaikki on vain.
En ole varmaan milloinkaan kadehtinut työkaverini juttukeikkaa yhtä paljon kuin kesällä 2024. Silloin Seuran toimittaja Milla Ollikainen osallistui repparikeikallaan Oulankajoen alamäkiuintiin eli kellui märkäpuvussa yli kymmenen kilometriä virran vietävänä. Kerta kaikkiaan vanhaa kunnon aikakauslehtijournalismia.
Mietin bussijuttua tehdessäni kahta bussimatkailujournalismin modernia klassikkoa. Väkevämpi niistä on Aurora Rämön ja Vappu Kaarenojan Ylioppilaslehteen vuonna 2013 kirjoittama reportaasi ”Paskoimme housuun bussissa Turkuun”. Juttu herätti jo aikoinaan voimakkaita reaktioita, ja linja-autoyhtiökin harkitsi toimia reporttereita kohtaan. Teksti nousee edelleen silloin tällöin esiin, kun ihmiset somessa kommentoivat esimerkiksi jotain Rämön uusinta kolumnia.
Itse olen sivumennen sanoen jo kymmenisen vuotta ollut jokseenkin varma, että Rämön ja Kaarenojan juttu ei niinkään kuvannut todellisia tapahtumia sellaisenaan, vaan oli enemmänkin reportaasiksi naamioitu kommentti journalismista ja sen tilasta. Varmuutta asiaan tuskin saadaan koskaan, mutta jutun yllä leijuu ikuisesti ainakin mysteerin tuoksu.
Toinen bussijuttuklassikko on Hesarin Nyt-liitteessä vuosituhannen vaihteessa julkaistu gonzoilujuttu, jossa Ruben Stiller ja Njassa matkustivat niin ikään bussilla Lohjan kautta Turkuun nähdäkseen, kuinka ihmiset reagoisivat heidän käyttämiinsä Jokereiden ja HIFK:n pelipaitoihin. Juuri kukaan ei reagoinut juuri mitenkään.
Tavallisessa Seuran juttuprosessissa toimittaja voi heitellä tuottajille tai esihenkilöille juttuideoita, ja sieltä idea joko lähtee tai ei lähde edelleen jatkokehittelyyn.
Kun juttu on päätetty tehdä, toimittaja, tuottaja ja AD miettivät yhdessä, mikä aiheessa on mielenkiintoista ja ajankohtaista ja minkälaisista näkökulmista aihetta voisi lähestyä ja ketä haastatella. Samoin pohditaan, minkälaisia valokuvia tai kuvituksia jutussa voisi olla ja vaatiiko jutun taitto kenties lisäsivua, tuleeko kainalojuttua printtiin ja tehdäänkö verkkoon vielä itsenäistä verkkokainaloa.
Tämä kaikki on keikalle lähtiessä hyvä työkalupakki, johon tukeutua, mutta Seuran työkulttuurissa vallitsee ymmärrys myös siitä, että keikalla tai muuten pidemmän juttuprosessin aikana voi tapahtua jotain odottamatonta, joka voi muuttaa jutun sisältöä.
Soitin juttua varten kahdelle kotimaisen tie- ja joukkoliikenteen asiantuntijalle eli tieliikennemuseo Mobilian muutama vuosi sitten eläköityneelle tutkijalle Martti Pilzille sekä Helsingin yliopiston talous- ja sosiaalihistorian dosentille Jarmo Peltolalle.
Suomessa on viime vuosina puhuttu runsaasti joukkoliikenteen käyttämisen puolesta yksityisautoilun sijaan. Itsekin menisin julkisilla kylän keskustaan kauppaan ja kirjastoon, jos joku julkinen kulkisi. Mutta kun ei kulje.
Peltolakin sanoo, että pääkaupunkiseutu, Turku, Oulu ja erittäin vetovoimainen Tampereen seutu voivat lähitulevaisuudessa edelleen kehittää joukkoliikennettään.
Samaan hengenvetoon hän toteaa, että lisää busseja ja muuta joukkoliikennettä ei ole noiden alueiden ulkopuolelle odotettavissa.
– Teoriassa esimerkiksi Etelä-Pohjanmaalla parempi joukkoliikenne vaatisi runkolinja-ajattelua, joka menisi vaikkapa Vaasasta Jyväskylään ja palvelisi matkalla Seinäjoen, Lapuan, Alajärven, Kyyjärven ja niin edelleen. Mutta sittenkin vaatisi varmaan selvää bensanhinnan nousua, että ihmiset oikeasti alkaisivat käyttää sitä, Peltola sanoo.
Pilz puolestaan toteaa, että bussiliikenteen heikentyminen ja maaseudun tyhjeneminen nopeuttavat toinen toistaan.
– Kun vanha ihminen maaseudulla menettää ajokorttinsa, hän ei pääse enää esimerkiksi kauppaan tai terveyskeskukseen, ja sen vuoksi on muutettava kaupunkiin.
Asuinpaikan valinta ja liikkumisen vapaus ovat aivan ihmisen perusoikeuksia, joten voi kysyä, olisiko yhteiskunnan velvollisuus tehdä ne mahdollisiksi, Pilz kysyy.
Itse en osaa siihen vastausta antaa.
Kuva tavoittaa sen melankolisen hengen, jota keikalla koin.
Tämän jutun tuotti Anna Povenius, joka on viime vuosina tuottanut suurimman osan pidemmistä yhteiskunnallisista asiajutuistani. Yhteistyömme on toiminut erinomaisesti, sillä alkupalaverit antavat tarvittavia raameja, joihin tukeutua, mutta toisaalta Annalla on luottoa ja ymmärrystä siihen, että juttukeikalla esiin tulevat asiat voivat ohjata juttua myös uusille poluille.
Olen neljä vuotta sitten Alajärvelle muutettuani tehnyt lähes kaikki Etelä-Pohjanmaan alueen keikat yhdessä valokuvaaja Krista Luoman kanssa. Hän on Seuran ja muiden aikakauslehtien lisäksi kuvannut paljon myös maakuntalehti Ilkka-Pohjalaiseen.
Tällä keikalla Krista hyppäsi mukaan bussiväleille Lapua–Seinäjoki ja Seinäjoki–Tampere. Kuvat onnistuivat erinomaisesti, ja juttu alkaakin koko aukeaman kokoisella kuvalla minusta istumassa muutoin tyhjän bussin kyydissä.
Kun myöhemmin katsoimme jutun taittaneen AD Anu Niemisen kanssa Kristan lähettämiä kuvia, oli yksimielisyys jutun lähtökuvasta vahva: tämä se on. Kuva tavoittaa sen melankolisen hengen, jota keikalla koin. Bussit ja linja-autoasemat tyhjenevät jopa nopeampaa tahtia kuin maaseutu.
Jutusta tuli hyvä, omalaatuinen, hidas aikakauslehtijuttu. Esihenkilöt antoivat sille jutun mennessä painoon ”Viikon juttu” -merkinnän, ja sekä vakituinen lukijapaneeli että vapaa lukijaäänestys arvioivat jutun viikon parhaaksi.
Jutun lopussa saavun Salon linja-autoasemalle, jos sitä nyt linja-autoasemaksi enää voi sanoa. Ehkä se on nykyään enemmän odotustila kuin asema, sillä ennen runsaat palvelut ovat nyt tyystin tiessään.
Totean jutussa, että muutos huonompaan kuvaa koko Suomen bussiliikenteen ja -asemien tilannetta. Eli jotain vähän niin kuin on olevinaan, mutta ei sitten kuitenkaan.
Aika entinen ei bussiliikenteen suhteen koskaan enää palaa, ellei syntyvyys maakunnissa käänny laskusta nousuun ja muuttoliike takaisin kaupungeista maalle.
Mutta sitä käännettä saa odotella kuin iltabussia Seinäjoelta Alajärvelle.
Ei ole tulossa. ●
Jutun kirjoittaja Jukka Vuorio on Seuran toimittaja. Hän on aiemmin työskennellyt muun muassa Helsingin Sanomien toimittajana sekä useiden lehtien avustajana.