Tekijä häivytetään | Lööppi 2/2026
Passiivimuotoiset otsikot ärsyttävät lukijoita, sillä ne hämärtävät vastuun ja toimijuuden. Silti niitä syntyy uutistyössä jatkuvasti – kiireessä, merkkirajoitusten puristuksessa ja joskus tietoisinakin valintoina.
Lehdet ja verkkouutiset ovat täynnä juttuja, joissa pyöräilijä jää auton alle, sote-palveluista supistetaan ja naisiin kohdistuu väkivaltaa. Siis ilmauksia, joista on häivytetty tekijän ja vastuullisen tahon toimijuus. Erityisen yleistä tämä on otsikoissa.
Iltalehden uutisdeskissä uutispäällikkönä työskentelevä Jesse Kuparinen tunnistaa passiivin ja passiivin kaltaisten rakenteiden aiheuttamat ansakohdat.
– Meillä ja kokemukseni mukaan muissakin medioissa puhutaan jatkuvasti ja aktiivisesti otsikoinnista. Olemme myös tietoisesti pyrkineet välttämään ”Mies jäi auton alle” -tyylisiä otsikoita. Joskus niitä joudutaan kuitenkin käyttämään esimerkiksi tapauksissa, joissa poliisin tiedote tapahtumasta on epäselvä.
Iltalehdessä pyritään Kuparisen mukaan myös siihen, ettei sivuille päätyisi “pettymysotsikoita”.
– Otsikon olisi hyvä herättää mielenkiinto, jotta juttu klikataan auki. Samaan aikaan se ei saa olla täysin nollasisältöinen tai sellainen, että lukija pettyy sen sisältöön. Vältämme siis esimerkiksi ”Hyvä uutinen Saipalle” -tyyppisiä otsikoita, koska niiden informaatiosisältö on lähes nolla.
Passiivirakenteita joudutaan Kuparisen mukaan käyttämään tilanteissa, joissa toimituksen tiedot tapahtumasta ovat laihoja. Lähtökohta kuitenkin on, että tekijä nostetaan myös jutun otsikkoon ja aktiivimuotoa suositaan passiivin sijaan.
– Tarkoituksena on korostaa kulloisenkin tekijän vastuuta tapahtumassa. Käytäntö kuitenkin vaihtelee myös rikostyypeittäin. On selvää, että esimerkiksi seksuaalirikoksissa yhtäältä aktiivinen tekijä ja toisaalta uhri halutaan selkeästi tuoda otsikossa esiin. Sellaista muotoa, että ”Nainen joutui raiskatuksi”, pitää välttää viimeiseen asti.
Kiire ajaa passiiviin
Uutistyön kiireellisyys voi Kuparisen mukaan olla osasyy siihen, että passiivirakenne eksyy niin helposti otsikkoon. Kyse voi olla myös tiedostamattomasta maneerista: toimittajat ovat lukeneet lukemattomia vastaavia otsikoita eivätkä itsekään aina uutiskiireen keskellä tiedosta käyttävänsä sellaista.
Toisaalta passiivi tai sen kaltainen rakenne voi päätyä otsikkoon myös yksinkertaisesti merkkimäärärajoituksen takia. Rajoihin puolestaan vaikuttaa suuresti se, missä otsikko näkyy.
– Käytännössä lähes aina etusivulla ja tuoreimpia uutisia listaavassa näkymässä mahtuu näkymään sama otsikko. Mutta jos otsikko on hyvin pitkä, sitä saatetaan tuoreimpien näkymässä tai uutisnotifikaatioissa lyhentää, Kuparinen kertoo.
Iltalehdessä tämä on ratkaistu Kuparisen mukaan niin, että otsikkoa katsovat muutkin kuin sen kirjoittanut toimittaja. Lehdessä on käytäntönä, että kirjoittajalta pyydetään mahdollisuuksien mukaan useita vaihtoehtoisia otsikoita.
– Toki esimerkiksi ensitiedon onnettomuusuutisissa otsikoita on ehkä vain se yksi tai kaksi.
Seuraavissa vaiheissa otsikkoa voivat pohtia vielä joko uutispäällikkö eli Kuparinen itse, editoiva uutispäällikkö, kiiretilanteessa etusivun tuottaja tai esimerkiksi rikososaston uutispäällikkö.
Otsikko kehystää juttua
Passiivirakenteiden käyttöön voivat Jyväskylän yliopiston yliopistonlehtorin, journalismin tutkija Lauri Haapasen mukaan vaikuttaa myös juttutyyppi ja julkaisualusta. Uutisjuttuihin ne eivät välttämättä istu yhtä hyvin kuin esimerkiksi printin feature- tai reportaasijuttuihin.
– Otsikot eivät pelkästään tiivistä juttua ja sen sisältöä, vaan myös kehystävät sitä.
Esimerkkinä Haapanen mainitsee kaksi otsikkoa: ”Nuori mies puukotti toista baarin edessä” versus ”Baarin edessä verinen välikohtaus”. Jälkimmäinen otsikko on paitsi lyhyempi jättää myös hämäräksi, mitä oikeastaan tapahtui ja keitä tilanteessa oli osallisina.
– Kehystämisellä ei valita vain näkökulmaa vaan myös tulkintakehys tapahtumalle.
Kuparinen mainitsee haasteeksi myös poliisin tiedotteissaan suosiman “puolipassiivin”.
– Tällä tarkoitan sellaista ”poliisi joutui käyttämään asetta” -muotoilua. Ei sanota siis suoraan, että poliisi ampui, vaan hälvennetään kielellä poliisin toimijuutta.
Tönkömpi kieli on aina pienempi paha kuin jutussa oleva oikaisua vaativa virhe.”
Vältettävä viranomaiskieli
Yleisemmälläkin tasolla viranomaiskielen livahtamista lehtiteksteihin pitää Kuparisen mukaan välttää. Usein siinä hänen mukaansa onnistutaankin.
– Mutta esimerkiksi tällaisissa breaking news -tapauksissa, joita poliisin aseidenkäyttötapaukset ovat, ensiuutiseen voi päätyä jokin hassu tai passiivinen muoto viranomaisen viestistä. Tämä johtuu siitä, että haluamme välittää nopeasti tiedon maailmalle ja sen jälkeen päästä tekemään jatkojuttuja.
Uutisdeskissä käydään Kuparisen mukaan pohdintoja myös siitä, milloin puolipassiivi- tai passiivimuoto on paikallaan. Voidaanko esimerkiksi tapauksessa, jossa toimituksen sähköpostiin saapuu niukoilla ensitiedoilla varustettu tiedote poliisin virka-aseen käytöstä, sanoa heti, että poliisi ampui jotakuta. Vai onko pienempi paha antaa passiivin livahtaa ensiuutiseen kuin antaa mahdollisesti väärä kuva tapahtumasta?
– Sanoisin, että tässä tilanteessa passiivi on se turvallisempi toimi. Toimittaja ei saa tehdä omia tulkintojaan tapahtuneesta, jos hänellä ei ole lähteitä niiden tueksi. Tönkömpi kieli on aina pienempi paha kuin jutussa oleva oikaisua vaativa virhe.
Menetetty luottamus?
Haapasen mukaan suomalaismedia on menettänyt yleisön luottamuksen otsikoihin “klikkiotsikoilla” ja otsikkotestailuilla.
– Vaikka uutisjutun otsikko ei olisikaan niin sanottu klikkiotsikko, mitä ikinä sillä sitten tarkoitetaankin, harvoin se pyrkii kertomaan uutistapahtumasta mahdollisimman tarkasti ja neutraalisti.
Passiivirakenteen lisäksi Haapanen mainitsee ongelmalliseksi sellaiset otsikkotyypit, joihin on nostettu jonkun sanoma, yleensä iskevä sitaatti. Sanojaa ei kuitenkaan ilmaista otsikossa, vaan se on merkitty otsikkoon vain sitaattimerkein. Esimerkkinä tästä hän mainitsee Helsingin Sanomissa maaliskuussa julkaistun jutun ja sen otsikon: ”Tämä on kaiken loppu”.
– Sitaattinostosta ei tiedetä ollenkaan, kuka sen on sanonut tai missä tilanteessa. Se voisi olla joku Yhdysvaltojen tai Thaimaan hallinnon edustaja. Ingressissä on toki lisätietoa mahdollisesta sanojasta, mutta siinäkään ei kerrota hänestä suoraan. Vasta jutun ensimmäisen jakson lopussa sanoja tulee ilmi.
Vuorovaikutusta vai monologia?
Tähän liittyy Haapasen mukaan monologisointi-ilmiö, joka viittaa siihen, miten toimittaja tuo tekemäänsä haastattelua julki yleisölle.
– Haastattelutilanne on aina vuorovaikutusta. Ja vaikka minä tässä puhun, ei tämä ole sillä tavalla monologia, että istuisin tässä huoneessa yksin. Lehtijutuissa on todella yleistä, että toimittajan rooli häivytetään pois. Tuolloin sitaatti luo vaikutelman, että haastateltava olisi tuottanut puheenvuoronsa itsenäisesti, yhtenäisesti ja omaehtoisesti – ikään kuin monologina.
Monologisoinnissa ei Haapasen mukaan ole eettistä ongelmaa, mutta sen tiedostaminen voi olla hyödyllistä toimittajille ja yleisölle.
– Tutkimuskin on osoittanut, että mitään takuuvarmaa reseptiä menestysotsikolle ei ole olemassakaan, muuttujia on niin paljon. ●
Tässäkin jutussa toimittaja on turvautunut monologisointiin, kun hän on tuonut haastateltavien sanomisia julki lukijoille.