“Parasta ovat ihmiset” | Lööppi 2/2026

Teksti Tuuli Toivo | Kuva Laura Vuoma

Mitä jää mieleen pitkältä työuralta aikakauslehdessä? Parasta on ihmisten tapaaminen, mutta Kodin Kuvalehden toimittajalle ­Tarja Hirvasnorolle merkittävimpiä eivät sittenkään ole olleet juttuprojektit, vaan työyhteisöt ja niiden persoonat.

– On jännää, miten yhden ihmisen tuleminen ja meneminen vaikuttaa koko porukkaan ja ryhmädynamiikka muuttuu, Hirvasnoro sanoo.

Hirvasnoro sai vuoden 2026 Salli-palkinnon tunnustuksena elämäntyöstä ja hyvän hengen nostattamisesta työyhteisössä. Perustelut liikuttivat häntä syvästi.

– En tiennyt olevani ehdolla. Se oli vähän kuin hymy­tyttöpalkinto, koska sitä oli ehdottanut oma työyhteisö. Varmaan siihen vaikutti sekin, että olen jäämässä vuoden lopussa eläkkeelle ja tämä oli ikään kuin läksiäislahja.

Hirvasnoro on työskennellyt vakituisena toimittajana Kodin Kuvalehdessä vuodesta 1989 lähtien. Hän opiskeli Tampereen yliopistossa toimittajatutkinnon ja tiesi haluavansa nimenomaan aikakauslehtiin töihin.

– Tein ihan alussa myös uutistyötä, mutta olin aika huono siinä. En nähnyt uutista, vaikka se olisi tuotu nenän eteen.

Kodin Kuvalehdessä Hirvasnoro on saanut ammentaa aiheita omasta elämästään. Lukijat lähettävät yhä palautetta vuosikymmenten takaisesta pakinasarjasta nimeltä ”Nuoren äidin päiväkirja”.

– Ihmiset, joilla on samanikäisiä lapsia, muistavat sen. Olimme samaan aikaan vauvojen ja taaperoiden äitejä. Se on aika suloista.

Sittemmin Hirvasnoro on kirjoittanut esimerkiksi mummoksi tulemisesta ja vaihdevuosista. Henkilökohtaisista asioista kertominen on tuntunut hänestä luontevalta, koska hän on kuitenkin osannut pitää työn riittävän etäällä omasta elämästään. Jutuista tullut palaute on ollut lämminhenkistä.

– Lukijoiden yhteydenotot ihastuttavat aina ja myös hämmästyttävät, sillä lukijat ovat tulleet tarkka­näköisemmiksi ja tavoittavat vivahteita jutuista. Ehkä jutuistanikin on tullut vivahteikkaampia. Oma kepeä perustyylini on kuitenkin kulkenut aina mukana, Hirvasnoro pohtii.

“En nähnyt uutista, vaikka se olisi tuotu nenän eteen.”

Nykyisin hänet tunnetaan etenkin pitkistä henkilöjutuistaan. Parasta työssä on ihmisten tapaaminen.

– Se, että pääsee työntämään nenänsä asioihin, jotka eivät minulle kuulu, ja tapaamaan ihmisiä, joita en tapaisi muuten, on pohjattoman hienoa joka kerta. Luoda yhteys ihan tuntemattomaan ihmiseen muutamaksi tunniksi ja ihmetellä, miten he ovatkin niin avoimia.

Miten Hirvasnoro sitten saa ihmiset avautumaan?

– Siten, että istutaan kaikessa rauhassa. Pyrin siihen, että ihminen saa vaikutelman, että olen kylässä ja minulle voi jutella kaikenlaista. Haastattelut tahtovatkin venyä ja nauhalle tulee kaikenlaista ylimääräistä, mutta se vain kuuluu asiaan.

Haastateltavista kukaan ei ole jäänyt muita paremmin mieleen.

– Mielessä on aina intensiivisesti viimeisin haastateltava. Kun juttu on tehty ja lehdessä, pyyhin ihmisen jollain tavalla pois mielestäni ja siirryn seuraavaan.

Henkilöjuttujen vaatimukset ovat Hirvas­noron mielestä vuosien varrella kasvaneet. Henkilöön mennään syvemmälle, pelkästä asiasta taas puhutaan harvemmin. Editointi on tarkempaa kuin ennen. Työtä on aiempaa enemmän. Muutosta hän ei pidä silti pahana asiana.

– Olisin huolissani itsestäni, jos työ oli olisi samanlaista kuin 1990-luvulla ja minä olisin täällä edelleen. Se tarkoittaisi, että olisin aika pahasti urautunut.

Hirvasnoro pitää monipuolisesta työstä. Pelkkien henkilöjuttujen tekeminen kävisi raskaaksi.

– Tietopohjainen kirjoittaminen on myös kivaa. Olin Hyvä terveys -lehdessä kolme vuotta työkierrossa ja tykkäsin tiedekirjoittamisesta.

Harvinaista herkkua ovat nykyään reportaasikeikat.

– Parasta on, kun pääsee kuvaajan kanssa jonnekin kiertämään ja vastaan voi tulla mitä tahansa. Se on kuningatarlaji.

Sanomalla Hirvasnoro on toiminut pitkään myös työsuojeluvaltuutettuna ja kokenut palkitsevaksi sen, kun on pystynyt auttamaan ihmisiä. Hyvä työ­yhteisö on hänestä sellainen, jossa voi olla omana itsenään myös silloin, kun ei mene hyvin.

– Siellä on vapaus keskittyä myös vain töihin eikä ole pakko avautua kaikesta, mitä elämässä tapahtuu, jos ei halua. Hädän tullen löytyy aina tuki. ●