Sata ja yksi päivää | Lööppi 3/2026

Helmijuttu | Teksti Anu Partanen

Joskus, kun ajattelen kohtalonyhteyttäni Donald Trumpin kanssa, alan kehitellä mielessäni ontuvaa vitsiä.

Kaksi kehäraakkia kohtaa. Mitä siitä seuraa? Sata ja yksi päivää. Ja päivää, ja päivää, ja päivää…

Vitsi todellakin ontuu, myönnän. Mutta Trump on palannut presidentiksi kahdeksankymppisenä, minä journalistiksi viisikymppisenä. Jonkinasteista kehäraakkiutta ehkä ilmassa molemmilla. Trumpin puheet ovat pitkiä ja polveilevia, aivan kuten hänen valtakaudestaan kertovat juttunikin. Eikä Trumpin Yhdysvaltoja käsittelevä Sata päivää -juttusarjani vaikuta loppuvan ikinä.

Ei, vaikka alun perin pidin koko ideaa huonona.

Idean esitti Uuden Jutun päätoimittaja Olli Seuri. Uusi Juttu oli juuri aloittanut toimintansa vuoden 2025 alussa, Donald Trump oli juuri aloittamassa toisen presidenttikautensa, ja itse olin juuri aloittamassa Uuden Jutun toimittajana.

Sarja voisi muistuttaa Helsingin Sanomien politiikan toimittajan Unto Hämäläisen aikoinaan kirjoittamaa Perässähiihtäjä-blogia, Seuri ehdotti. Kommentoisin Trumpin ensimmäisen sadan päivän politiikkaa ja keskustelisin siitä Uuden Jutun tilaajien eli jäsenten kanssa, kuten heitä Uudessa Jutussa ajatellaan.

Seurin ehdotuksen ajatteleminen naurattaa minua nyt. Trumpin kauden alku oli sellainen politiikan salamasota, että siinä olisi riittänyt blogilla kommentoitavaa.

Se naurattaa vähän myös siksi, että blogia sarjasta ei todellakaan tullut.

Seurin ehdotus ei ollut mitenkään kummallinen. Olin asunut Yhdysvalloissa kymmenen vuotta ja kirjoittanut Yhdysvaltojen ja Pohjoismaiden yhteiskuntajärjestelmien eroista tietokirjan. Suomeen muutettuani työskentelin konsulttina, mutta kommentoin Yhdysvaltojen asioita yhä ajoittain mediassa. Ajatus juttusarjasta oli siis luonteva.

Itse en silti innostunut.

Yhdysvalloista kirjoitetaan jo niin paljon, ajattelin. Tarvitseeko Suomi enää yhtään Yhdysvalloista kertovaa juttusarjaa? En ole myöskään koskaan ollut erityisesti politiikan tai ulkomaantoimittaja, vaan ennemminkin pitkähköjen feature-artikkelien tekijä. Unto Hämäläistä tai aktiivista bloggaajaa minusta ei saa.

Mietin kuitenkin kahta yleispätevää elämänohjetta.

Esiintyjänä, kirjoittajana tai haastateltavana ei koskaan ole pakko vastata siihen, mitä kysytään, vaan voi puhua siitä, mitä itse pitää olennaisena. Minunhan ei tarvitsisi lopulta kirjoittaa blogia kuten päätoimittaja ehdotti, vaan voisin tehdä juttuja niin kuin itse haluaisin. Päätoimittaja saattaisi yllättyä lopputuloksesta, mutta jos tulos olisi hyvä, tuskin hän kovin paljon suuttuisi.

Toiseksi ajattelin oppia, jonka Yhdysvallat minulle antoi: Aina kannattaa miettiä, mitä juuri minä voin tuoda keskusteluun. Tai laajemmin, mitä juuri minä voin antaa työnantajalleni, alalleni tai yhteiskunnalleni erotuksena kaikista muista ihmisistä.

Sitä mietin, kun virittelin parikymmentä vuotta sitten Yhdysvalloissa englanninkielisen kirjoittajan uraa. Vieraskielisenä maahanmuuttajana en voinut kilpailla yhdysvaltalaisten toimittajien kanssa kirjoitustaidossa tai verkostoissa. Mutta toisin kuin suurin osa yhdysvaltalaisista toimittajista, olin kasvanut Suomessa ja pystyin kertomaan yhdysvaltalaisille Pohjoismaiden ja Yhdysvaltojen eroista. Sillä havainnolla elätin itseni Yhdysvalloissa kymmenen vuoden ajan.

Kun lupasin Suomessa päätoimittajalleni tarttua tehtävään, ajattelin samoin. Suomen media pursuaa kyllä Yhdysvalloista kertovia juttuja, mutta harva suomalainen toimittaja on asunut Yhdysvalloissa yhtä pitkään kuin minä ja perehtynyt Suomen ja Yhdysvaltojen yhteiskuntajärjestelmien eroihin yhtä tarkasti kuin minä. Ehkä Suomeen vielä yksi juttusarja mahtuisi.

Donald Trump itsessään ei juurikaan kiinnosta minua.

KUN aloin kirjoittaa sarjaani, ajattelin tällaisia asioita:

1.) Taustoitus. Yhdysvalloista kirjoitetaan Suomessa paljon, mutta suuri osa jutuista jää minun nähdäkseni melko irtonaisiksi ja mahdollisesti lukijaa hämmentäviksi, ikään kuin ilmaan roikkumaan, koska niissä ei kerrota, millaisiin yhteiskunnallisiin keskusteluihin, ajattelutapoihin, rakenteisiin tai kehityskulkuihin tapahtuma liittyy. Voisin siis asettaa ajankohtaiset tapahtumat laajempiin asiayhteyksiinsä, vaikka käsittelisinkin samoja tapahtumia kuin muut toimittajat.

2.) Henkilökohtaisuus. Maailmaa antoisasti selittävä journalismi liikkuu usein ylätason yhteiskuntafilosofian ja alatason arjen konkreettisten yksityiskohtien välillä. Minä voisin katsoa Yhdysvaltoja ylätasolta ideologioiden ja historian kautta, mutta kytkeä ylätason ajankohtaisiin arkisiin tapahtumiin tai keskusteluihin. Blogin hengessä voisin kirjoittaa sarjaa selkeästi omalla äänelläni ja kertoa siinä myös omista Yhdysvaltojen kokemuksistani ja pohdinnoistani, vaikka minäjournalismi Suomessa monia ärsyttääkin. Blogin lailla en aina välttämättä edes tarvitsisi juttuihin haastateltavia. Kerään kuitenkin jokaiseen juttuuni paljon erilaista faktatietoa – lämpimikseni en halua lätistä. Ja blogin hengessä voin myös keskustella juttujen sisällöistä Uuden Jutun jäsenten kanssa.

3.) Sisäpiirin tunnelma. Asuin Yhdysvalloissa kauan, osallistuin siellä julkiseen keskusteluun, olen Yhdysvaltojen kansalainen ja puolisoni kautta olen yhdysvaltalaisen suvun jäsen. Seuraan Yhdysvaltoja sekä yhdysvaltalaisena että suomalaisena ja voin pyrkiä kirjoittamaan Yhdysvalloista yhdysvaltalaisen näkökulmasta. En haastattele juttuihini juurikaan suomalaisia asiantuntijoita, koska he ovat jo niin paljon esillä suomalaisessa mediassa muutoinkin. Haastattelen yhdysvaltalaisia asiantuntijoita tai rakennan juttuni suoraan omien pohdintojeni ja yhdysvaltalaisen keskustelun varaan.

4.) Ideologiat ja valta. Juttuni lähtevät yleensä jostakin Trumpin hallintoon liittyvästä uutisesta, mutta Donald Trump itsessään ei juurikaan kiinnosta minua. Sen sijaan minua kiinnostavat hänen toimiensa taustalla vaikuttavat rakenteet, ideologiat, valtataistelut ja ryhmät, jotka työntävät Yhdysvaltojen politiikkaa ja samalla koko maailmaa eri suuntiin.

5.) Ajattelu on sallittua. En ajattele olevani erityisen älykäs, mutta ajattelen, että juttuni voivat yrittää käsitellä aiheitaan älykkäästi. Yksi Yhdysvalloista kirjoittamisen iloista on, että suuri osa Yhdysvalloissa käydystä yhteiskunnallisesta keskustelusta on terävää ja oivaltavaa. Kaltaiselleni Suomessa istuvalle toimittajalle yhdysvaltalaisten toimittajien, kirjailijoiden ja tutkijoiden analyysi yhdysvaltalaisen yhteiskunnan tilasta ja tapahtumista on aarreaitta. En voi kilpailla Yhdysvalloissa asuvien suomalaisten kirjeenvaihtajien kanssa paikan päältä -raportoinnissa, mutta voin suodattaa yhdysvaltalaisen keskustelun oman kokemukseni avulla omanlaisikseen jutuiksi.

6.) Teksti. Uusi Juttu on pieni ajankohtaismedia eikä juttujen hiomiseen ole valtavasti aikaa. Tekstini eivät siis ole minkäänlaista huolellisesti hiottua kirjallista timanttia, vaikkeivat ne myöskään ole tunnissa kirjoitettuja uutisjuttuja. Teen yhtä juttua tyypillisesti reilun viikon verran ja yritän kirjoittaa tekstin niin hyvin kuin näissä raameissa kykenen.

7.) Pituus. Jutut ovat useimmiten pitkiä ja tiivistäminen tekisi niille varmasti hyvää. Toisaalta en itse pidä tekstin pituutta sinänsä syntinä, koska luen itse mielelläni pitkiä juttuja, jos ne ovat tarpeeksi hyviä. Kysymys itselleni siis kuuluu, onko juttuni sisältö niin kiinnostava, että pituus on oikeutettu. Joskus ehkä on, toisinaan ei. Samaa keskustelua käyn itseni kanssa juttusarjan kestosta. Se jatkuu yhä, koska sarja on kiinnostanut lukijoita, kuuntelijoita ja keskustelijoita, koska Yhdysvalloissa tapahtuu jatkuvasti ja koska olen toistaiseksi ajatellut voivani tuoda jotakin lisää suomalaiseen USA-keskusteluun. Kun niin ei tunnu enää olevan, sarjakin kannattaa päättää.

Jokin raja kehäraakkien jorinoillakin. ●